Yle uutisoi muutama päivä sitten Loldiers of Odin ryhmän saaneen sakkoja niskoittelusta poliisia vastaan. Poliisi osoitti toiminnallaan jälleen sen, että se haluaa selkeästi asettua fasismin ja rasismin puolelle sen sijaan, että se puolustaisi ihmisoikeuksia, kuten sen tehtäviin kuuluu.

Haastattelin aiheeseen blogin ihmisoikeusasiantuntija, avoimessa yliopistossa 2 oikeustieteen kurssia suorittanutta Jarkkoa.

- Sananvapaus on jokaisen ihmisen perusoikeus. Tähän oikeuteen kuuluu muun muassa vapaus häiritä laillisia mielenilmauksia.

Poliisin perustelujen mukaan kyseessä oli yleisen turvallisuuden ylläpitäminen, mutta tämä perustelu ontuu pahasti. Pitäisihän poliisinkin jo tässä vaiheessa ymmärtää, että toisten sananvapauksien polkeminen, paikkojen rikkominen, yleinen epäjärjestyksen aiheuttaminen ja lopulta uhriutuminen ovat keskeinen osa vasemmistolaista vaikuttamista.

- Kuten Li Andersson muinoin sanoi, vasemmistolainen väkivalta on erilaista kuin oikeistolainen väkivalta. Jos heität pullolla fasistia päähän, et oikeastaan heitä pullolla ihmistä, vaan sortavaa ideologiaa. Tämä pitäisi aina ottaa huomioon, kun arvioidaan näitä näennäisiä rikoksia.

Jarkko näkee poliisin toiminnassa selkeitä yhtymäkohtia itsenäisyyspäivän tapahtumiin. Tällöin poliisi perustuslain vastaisesti esti anarkistijoukkoa tuomasta esille mielipidettään.

- Jos vasemmistoanarkisteilta viedään mahdollisuus käyttää väkivaltaa, ei heillä ole enää mahdollisuuksia päästä mukaan parlamentaariseen prosessiin. Mielestäni tämä on huolestuttava kehitys, joka pitäisi mahdollisimman nopeasti pysäyttää.

Nationalistisia symboleita on heiluteltu ja, suomalaiseen geeniperimään tyypillisellä tavalla, örvelletty pitkin toreja juhlistaen tätä näennäisesti merkittävää urheilusaavutusta. Pari viikkoa on kulunut ja onkin sopiva aika tehdä pientä analyysia siitä mikä on tämän ”saavutuksen” merkitys yhteiskunnallemme.

 

Kyseenalaiseksi nousee väite, jonka mukaan niin sanotut ”pikkuleijonat” edustaisivat jollakin tavalla Suomen valtiota tai kansaa. Kukaan ei ole tähän mennessä esittänyt kysymystä: Onko maajoukkue valkoisen heteromiehen sortovallan symboli? Tarkastellessamme joukkueen kokoonpanoa voimme nopeasti todeta sen koostuvan varsin rajattua osaa yhteiskunnastamme. Kaikki pelaajat ovat poikkeuksetta kantasuomalaisia, cissukupuolisia, mieshenkilöitä. Poissaolollaan loistavat esimerkiksi maahanmuuttajat, saamelaiset, transsukupuoliset ja seksuaalivähemmistöt.

 

Ottaen huomioon nykyisen asenneilmapiirin, on pakko todeta, että Suomen jääkiekkoliitolta olisi ollut hieno ele mahduttaa joukkueeseen mukaan edes yksi turvapaikanhakija tai queer-yhteisöä edustava pelaaja. Yksikään akateeminen tutkimus ei tähän mennessä ole pystynyt todistamaan, etteivätkö edellä mainitut ryhmät kykenisi pelaamaan jääkiekkoa yhtä hyvin kuin niin sanotut ”kantaväestön edustajat”. Suomen jääkiekkoyhteisössä vallitsee kuitenkin edelleen käsitys, jonka mukaan jääkiekko on vain suomalaissyntyisten pelaajien oikeus. Samainen olettamus on syynä sillä, että maajoukkueessa ei ole nähty muuta etnistä alkuperää olevia pelaajia, vaikka nämä varmasti paikkansa ansaitsivatkin.

 

Joukkueen valmentaja Jukka Jalonen ei kuitenkaan tällaiseen progressiiviseen tekoon ole vapaaehtoisesti ryhtynyt, vaan päätti, että joukkue tulee olemaan poikkeuksellisen heteronormatiivinen ja monikulttuurillisesti yksipuolinen. Jalosen syyttäminen tässä tilanteessa lienee kuitenkin hankalaa. Oletukseni mukaan käsky on tullut suoraan jääkiekkoliiton konservatiiviselta eliitiltä, joka kabinettipäätöksellään on painostanut joukkueenjohdon tällaiseen ahdasmielisyyteen.

 

Ehkä yksinkertaisin ratkaisu tilanteeseen olisi maahanmuuttajia ja seksuaalivähemmistöjä koskevien kiintiöiden asettaminen maajoukkueen pelaajavalintoihin. Hallituksen tulisikin ryhtyä mahdollisimman nopeasti toimiin, joilla jääkiekkomaajoukkueesta saataisiin monikulttuurisempi. Koska tämä ei tule vapaaehtoisesti tapahtumaan, voitaisiin päätöksiä vauhdittaa esimerkiksi asettamalla jääkiekkoliitolle uhkasakko. Kehitystä voitaisiin vauhdittaa myös esimerkiksi palkkaamalla Jalosen seuraajaksi vaikkapa syyrialaistaustainen päävalmentaja.

 

”Ei minun maajoukkueeni” totesi näyttelijäystäväni naukkaillessaan punaviiniä kalliolaisessa bistrossa. Hänen mielipiteeseensä on tällä hetkellä helppo yhtyä.